Suuren Rantatien julma pikkuviha 1741-1743

Tuntematonta Suomen historiaa tutuksi. Kaakkoisen Suomen rannikko tallautui joukkojen jalkoihin, kun Venäjän sotavoimat seurasivat Ruotsin perääntyvää armeijaa, joka antautui Helsingissä 1742. Talonpoikien tuvat paloivat ja asukkaat pakenivat piilopirtteihinsä Kummikirkon kiville, Mettimajan harjulle, Rekniskorpeen tai paikkoihin, joilla ei ole enää nimeäkään. Hamina sytytettiin tuleen, ja Porvoossa kaikki ikkunat lyötiin säpäleiksi. Omat joukot korjasivat talonpoikien viljaa hevostensa syötäväksi. Kansa pelkäsi vihollisen etujoukkoja, husaareita, kasakoita ja kalmukkeja. Venäjän armeijan saksalainen lääkäri Lerche, ruotsalainen pappi Tiburtius, tanskalaiset sotilastarkkailijat Hauch ja Diethardt kertovat päiväkirjoissaan kokemuksista Suurella Rantatiellä. Kirkonkirjojen haudattujen luettelot saavat tutkijan hätkähtämään. Hattujen sotaa ja pikkuvihaa on usein pidetty sivuseikkana Suomen historiassa, mutta joillain alueilla se oli kaikkein julmin viha. Pikkuviha ulotetaan tässä kirjassa vuoteen 1741, vaikka se tavallisesti on aloitettu vuodesta 1742.

Eila Suominen opiskeli sekä yleistä että Suomen ja Skandinavian historiaa Helsingin yliopistossa ja opetti historiaa etupäässä lukiossa 38 vuotta. Hän opiskeli luovaa kirjoittamista ja liittyi Paltan jäseneksi. Eila Suominen tutustuu aiheeseensa kirjoittamalla aluksi fiktiivisiä tekstejä, jatkaa sitten aihepiirin tutkimista ja luo lopulta tietokirjan. Hän kirjoitti synnyinseutunsa historian, joka julkaistiin osana laajaa Okeroisten kyläkirjaa. Suuresta Rantatiestä ja pikkuvihasta hän teki ensin romaanin, jonka pani talteen pilvipalveluun, ja jatkoi aihepiirin tutkimista. Näin syntyi tietokirja Suuren Rantatien julma pikkuviha 1741-1743. Sen sisältö liittyy kirjoittajan kotiseudun historiaan.