Tulta ja tulikiveä

Tulta ja tulikiveä -teos kertoo talvisodan ankarista taisteluista Lieksassa ja Kuhmossa, joissa tohmajärveläinen Tauno Pirhonen aseveljineen koki hyvin omakohtaisesti sodan mielettömyyden - niin Nurmijärven tykistökeskitykset Mäntylässä kuin Saunajärven sankariteot Luelahden kuolemansoilla. Pirhosen osuus on ainutlaatuista kerrontaa yhden sotilaan silmin nähtynä ja koettuna kokemuksena, josta ei sodan ankaruudesta huolimatta puutu inhimillisiäkään piirteitä. Teos on myöhemmin taistelumaastoissa tarkistettu kertomus, joka seuraa lähes päivittäin rivisotilaan omasta näkökulmasta tärkeimpiä tapahtumia kyseisillä rintamilla. Henkilökohtaista osuutta esittää tohmajärveläinen Tauno Pirhonen, joka oli jo 1960-luvulla aloittanut omakohtaisen sotapäiväkirjan puhtaaksikirjoittamisen tarkoituksenaan koota yksittäisen sotilaan monivaiheiset tapahtumat kirjaksi. Lieksan taistelujen kohdalta sisällön kirjaaminen oli onnistunutkin hyvin. Mutta aina ei käy niin kuin toivotaan. Itse kertoja Tauno Pirhonen oli saanut kesken kirjoitustyönsä yllättäen kutsun viimeiseen iltahuutoon 24. huhtikuuta 1969 ollessaan vasta 56-vuotias. Muistiinpanoja hän ei ehtinyt koota sodan loppuvaiheista, eikä etenkään Kuhmon taisteluista. Operatiivista osuutta edustaa oma kertomukseni, jonka olen koonnut sodan loppuvaiheen osalta useista eri tietolähteistä nojautuen myös vuonna 2006 julkaistuun esikoisteokseeni Kuoleman kujanjuoksu.

Olen Väinö Mononen, syntynyt vesimiehen merkeissä vuonna 1957 Kiihtelysvaarassa Pohjois-Karjalassa, nykyisin tietokirjailija ja sotatutkija. Varsinaisen työurani aikana olen työskennellyt pääasiassa liike-elämän parissa muun muassa myynnin ja markkinoinnin parissa. Varusmiespalveluni suoritin Kainuun prikaatissa, jota kautta minusta kasvoi suomalainen reserviupseeri, joka toimi myöhemmin useita vuosia vapaaehtoisen maanpuolustuksen saralla tiedottajana ja sekä reserviläislehden päätoimittajana samalla kiertäen ja osallistuen lukuisiin kertausharjoituksiin ympäri Pohjois-Karjalan maakuntaa. Sen ohessa aloin kuljeskella myös Kainuun korpimaisemissa, etenkin Kuhmossa, jossa isänikin asuu. Luonnonrauha ja ehtymättömät erämaat vetivät yhä enemmän puoleensa. Pitipä hommata jo oma piilomajakin korven kätköihin. Maastossa kulkiessani en voinut olla huomaamatta sammaleen peittämiä talvisodan arpia. Eipä ihme, että kiinnostuin pian tosissaan noista menneistä tapahtumista. Suomalainen kun ei usko, ennen kuin itse omin silmin näkee ja omin korvin kuulee. Niin kävi minullekin. Vuosien kuluessa muistinvaraisia tapahtumia alkoi kertyä niin paljon, että niitä piti tallentaa kirjalliseen muotoon. Tästä syystä olen aiemmin kirjoittanut ja julkaissut tietokirjat Kuoleman kujanjuoksu (Alfamer 2006) - Tuonelan tulenliekit (Edico 2011) - Erään pataljoonan sotatie (Books on Demand 2016) ja Dolinin hiihtoprikaati (Books on Demand 2018). Kuten nuo aiemmat teokset ajattivat tuhansia kilometrejä ja juoksuttivat lukemattomia metsäretkiä Kainuussa, sitä teki myös tämä uusin teos, Tulta ja tulikiveä (Books on Demand 2019).